Pieniä, suuria asioita

Hei "taas", pitkästä aikaa! Tämä syksyni on kulunut seurakuntavaaliehdokkaana, kolmea työtä tehdessä, joulukukkakeräystä järkätessä ja mitä näitä nyt onkaan (kröhöm, perhe, muu kuin työelämä, pari mainitakseni). Ei ole juurikaan pohdintoja syntynyt, matalalennossa ei pysty. Nyt on kuitenkin vuosi siinä vaiheessa, että viikon nukuttuani löytyy päästäni taas koossa pysyviä ajatuksia ja kehostani energiaa. Mahtava tunne <3

Pakko myöntää, olisi tämä syksy voinut olla helpompikin. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen kaikilta osin enkä usko, että kovin helposti vaihtaisin tätä syksyä poiskaan. Olen taas oppinut paljon asioita, lähinnä itsestäni, ja vakuuttanut itselleni, että selviän vaikka mistä. Haluan kirjoittaa muutaman sanan noista oppimistani asioista.

Vaikka aikataulu olisi kuinka tiukka, tarvitaan myös rentoutumista. Minä löysin oman rentoutuskeinoni musiikin kuuntelusta. Työmatkoilla autossa luukutin täysillä radiota ja kun sain lahjaksi hyvät kuulokkeet, olen luukuttanut musiikkia lähes missä vain. Sitä paitsi kuulokkeeni ovat vaaleanpunaiset! Ei paremmasta väliä.

Tänä syksynä olin monessa mukana ja ajoittain minusta tuntui, että kaikki on kaaoksessa, pysyin kuitenkin aina (?!) aikataulussa. Sain myös palautetta siitä, kuinka hyvin järjestettyä kaikki oli, esim. mainitsemassani joulukukkakeräyksessä. Emme näe toisten päiden sisälle, onneksi, ja jos asiat hoituvat kuitenkin ajallaan, ei ole oikeastaan väliä sillä, hoituvatko ne päiviä vai  minuutteja ennen aikataulun sulkeutumista. Voi sitä paitsi olla, että pään kaaoksessa asiat ovat järjestymässä, järjestymiselle pitää vain antaa aikaa. Ajoittainen kaaos voi myös olla ystävä.

Vielä kolmas asia, mistä luulen kyllä raapaisseeni vain pintaa. Pitkäaikainen työni NEro-hankkeessa päättyy NEro-hankkeen päättyessä 31.12.2018. Se on haikeaa ja on myös aiheuttanut paljon ja ihan uudenlaista työtä. En ole koskaan aiemmin ollut päättämässä kokonaista työpaikkaa palveluiden irtisanomisineen, muuttoineen ym. Työpaikan päättäminen sujui kuitenkin hyvin, ajoittaisesta kaaostunteesta huolimatta. Haikeuden olen antanut iskeä, kun on siltä tuntunut, sillä olen todennut, että sen kiertäminen ei ainakaan auta. Uskon, että sitä on tulossa vielä lisää, mutta tulkoon, jos on tullakseen. Tässä päivänä muutamana ilmestyi myös Helsingin Sanomissa Tommy Helstenin haastattelu. Hän puhui viisaita surun kohtaamisesta: sen läpi on mentävä. Sama koskee mielestäni kaikkia tunteita, etenkin vaikeita.

Nyt taidan vetäytyä taas noin viikoksi talviunille. Katsotaan, mitä sitten. Que Sera Sera.

Oivalluksia

Kirjoitin jokin aika sitten blogin Facebook-sivulla, että vaikka olenkin edelleen aktiivinen pohdinnoissani, eivät ne ole jalostuneet tekstiksi asti. Siitä kypsyi vähitellen yksi oivallus ja tänään syntyi toinen. Tavallisia asioita, silti ihan isoja.

Olen jutellut monien tuttujeni kanssa siitä, kuinka huono omatunto on yksi tehokkaimmista esteistä tekemiselle. Ensin pitää nimittäin päästä huonon omantunnon kynnyksen yli ennen kuin pääsee itse asiaan. Ja kun asiaan pääsee, voi hyvinkin olla, että huono omatunto on edelleen seurana: olisi pitänyt tehdä tämä aiemmin, pitäisi tehdä tämä tehokkaammin jne. Kuulostaako tutulta? Noh, olen itse kantanut jonkin verran huonoa omaatuntoa siitä, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tätä aikani märehdittyäni tajusin, että olen tänäkin keväänä kirjoittanut ahkerasti tekstejä vaikuttaakseni osaltani erään paikallisen koulun puolesta. Huono omatunto kirjoittamattomuudesta oli siis turha. Kun olin saanut tämän asian käsiteltyä mielestäni, jalostui huono omatuntoni siihen, että en ole kirjoittanut pohdintoja. Niin näppärää... Kun viimein tein "tunnustuksen" Facebook-sivulla, tunnustin ennen kaikkea huonon omantunnon itselleni ja - tadaa - heti helpotti hieman. Ensimmäinen oivallukseni on siis se, että se, mitä olen puhunut muille, koskee myös minua itseäni. Huono omatunto ei ole tekemistä edistävä seuralainen. Huh, heti helpotti.

Toinen oivallukseni kolahti tänään. Olen jännittäjä ja se ärsyttää minua. Jännitän ainakin esiintymisiä, kirjoittamista, tai etenkin kirjoitusteni julkaisemista, ja yleensä julkisia tilanteita. Silti olen usein tilanteessa, jossa olen julkisessa tilanteessa esillä. Miksi asetankaan itseni sellaisiin tilanteesiin, jos jännitän? Olen niissä tilanteissa, koska koen voivani vaikuttaa ja jännitys on vain ärsyttävä este ylitettäväksi. Olen tähän asti pitänyt jännitystäni heikkoutenani,  mutta tänään tajusin: mitä, jos kyseessä onkin minun vahvuuteni. Vaikka esiintyminen jännittää, olen silloin hyvin harvoin jalka suussa -tilanteessa. Olen hyvin tietoinen itsestäni ja tilanteesta ja taidankin jännittämiselläni vain saada homman paremmin haltuuni.

Tähän jälkimmäiseen oivallukseen liittyy mielessäni myös sekä elokuvaviittaus että oma aiempi kokemus. Saan yllättävän paljon pohdinta-aineksia elokuvista ja (urpoista) ohjelmista. Tämä viittaus on elokuvaan World war Z. Siinä maailmaan iskee voimalla ihmiset zombeiksi muuttava pöpö (yleisnimi viruksille ja bakteereille). Pöpö leviää uskomattomalla nopeudella globaalisti ja sitä vastaan ruvetaan etsimään vastalääkettä. Ryhmään kuuluva biologi sanoo vapaasti lainaten, kuinka luonto monesti kätkee suurimman heikkoutensa vahvuudekseen. Ja tämä on se viittaus! Mitä, jos tämä toimii myös päinvastoin ja meidän heikkouksiemme alle kätkeytyykin vahvuuksia. Näin haluan ainakin itse ajatella.

Tuo oma aiempi kokemukseni on muutaman vuoden takaa. Olen aina ollut hermoilija, hätäilijä ja huolehtija. Jos jokin ei tapahdu minun sisäisen aikatauluni mukaan, luulen ensimmäisenä, että on tapahtunut jotain pahaa, yleensä pahinta. Kun pääsen pisteeseen missä luulen pahimman tapahtuneen, ryhdyn miettimään, mitä teen, jos niin onkin oikeasti tapahtunut. Tässä tapauksessa mieheni tuli hieman myöhässä, tai siis myöhässä minun aikataulustani, töistä. Syynä oli todennäköisesti ruuhka tai jokin muu yhtä arkipäiväinen asia, mutta ei se minun ajatuksiani estänyt. Vein pyykkejä kuivumaan ja tuskailin omien ajatusteni - ja ennenkaikkea - oman ajatustapani kanssa, kunnes tajusin! Vaikka etukäteen hätäileminen onkin todella ärsyttävää ja överiksi päästessään myös kuluttavaa, olen yleensä tositilanteessa se, joka pystyy toimimaan. Hätäpohdinnoillani ilmeisesti luon itselleni skeemoja, jotka voin napata käyttööni tilanteen niin vaatiessa. Näin ymmärtäen on hätäilykin helpompi kantaa. Ainakin ajoittain.

Voi olla, että molemmat näistä oivalluksista ovat jo vanhoja minullekin. Jos näin on, olin ainakin autuaasti unohtanut ne. Nyt ne ovat onneksi jälleen muistissani, kunnes taas ehkä unohtuvat.

Palaan hyvällä omallatunnolla jahka uusi teksti on kypsynyt.

Vanhempien ero pienen lapsen kokemana

Jos lapsen vanhemmat eroavat lapsen ollessa kovin pieni, kuulee helposti sanottavan - ja ehkä niin on raskaassa tilanteessa myös helpompi ajatella - että lapsi ei eroa oikein muistakaan / ymmärräkään / koekaan tai mitä sanaa nyt haluaakaan käyttää. On ihan totta, että kovin pienellä lapsella ei ole käytössään sanoja, joilla hän toisi vanhempien eroa ja kokemustaan esiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsi siitä huolimatta olisi sitä kokemassa. Jos lapsi on olemassa vanhempien erotessa, hän myös aistii ja kokee sen, riippumatta hänen iästään. Hänellä vain ei välttämättä ole tarvittavia työkaluja ja / tai sanoja sen käsittelyyn.

Lapset aistivat paljon sellaista, mitä me aikuiset ajattelemme piilottavamme. Tai siis, todennäköisesti lapset aistivat parhaiten juuri ne asiat, mitä me aikuiset kuvittelemme piilottavamme. Lapset nappaavat tuntosarvillaan pieniäkin vihjeitä ympäristöstään ja ajattelevat egosentrisyydessään kaiken johtuvan heidän omasta toiminnastaan. Olen esimerkiksi kuullut, kuinka pieni poika syytti itseään siitä, että heidän kotiinsa oli murtauduttu. Syynä tähän oli se, että poika tykkäsi leikkiä rosvoa ja poliisia. Jos tapahtuma koskettaa lapsen elämää, ajattelee lapsi olevansa siitä vastuussa, näin suoraviivaisesti asia menee. Tämä syyllisyyskysymys on ihan oma aiheensa, voisinkin palata siihen myöhemmin. Nyt takaisin lasten tuntosarviin ja kokemuksiin.

Tilli Toukka -vertaisryhmissä on ajoittain tullut vastaan tilanteita, että lapsi, joka on ollut pieni vanhempiensa erotessa, ryhtyy yhtäkkiä "oireilemaan" vertaisryhmän jatkuessa. Tämä tuntuu vanhemmista kummalliselta ja huolestuttavaltakin, etenkin jos ero ei ole aiemmin tuntunut juuri vaikuttaneen lapseen. Lapsen muuttunut käytös voi tuntua pahalta ja tuntua vanhemmista jopa siltä, että lapsen pitäisi lopettaa ryhmässä. Lapsen kannattaa kuitenkin antaa sekä reagoida että jatkaa ryhmässä!  Todennäköisesti tällaisissa tilanteissa on käynyt niin, että lapsi on saanut Tilli Toukasta kaipaamiaan työkaluja tunteidensa ja sitä kautta perhetilanteen käsittelyyn ja hän reagoi saadakseen käsittelyyn tukea vanhemmiltaan. Myös Tilli Toukka -vertaisryhmä ohjaajineen tukee lasta ja perhettä. Tilli Toukka -vertaisryhmässä ei käsitellä perhetilanteita, vaan niiden lapsissa herättämiä tunteita ja annetaan lapsille heille sopivia tunnetyökaluja. Tunnetyökalut tarjoavat lapselle hyvän keinon tunteiden, ja näissä tapauksissa samalla perhetilanteiden käsittelyyn. Käsiteltynä asia vaivaa todennäköisesti jatkossakin vähemmän kuin käsittelemättömänä.

Jos lapsen vanhemmat eroavat, on se aina myös lapselle iso asia. Normitilanteessa lasta tukee parhaiten yhteistyövanhemmuuden jatkuminen ja se, että hän saa ikätasolleen sopivaa tukea vanhempien eron käsittelyyn. Lasten kaipaaman tuen kanssa ei onneksi tarvitse jäädä yksin, vaan apua on tarjolla!

Ei.

Meillä kaikilla on oikeus omiin rajoihimme ja velvollisuus pitää sopivista rajoista itse kiinni.

Sain tällä viikolla puhelun. Puhelu kesti viitisen minuuttia, minä sanoin sen aikana ehkä parisenkymmentä sanaa. Olen jo vuosia lahjoittanut rahaa eräälle tärkeää työtä tekevälle järjestölle ja puhelun aikana minulle ensin perusteltiin, miksi rahaa tarvitaan ja pyydettiin sitä sitten lisää. Sanoin ei. Puhelu jatkui lisäperusteluilla ja uudestaan lisälahjoituksen pyytämisellä. Olin jo kerran sanonut, kohteliaasti, ei, mutta toisella kerralla en ollut yhtä kohtelias. Mietin jälkikäteen reaktiotani ja totesin, että koin tilanteen niin, että ensimmäinen sanomiseni jäi kokonaan huomiotta ja että en tullut kohdatuksi.

Järjestän työssäni ja vapaa-ajallani monenlaista toimintaa ja kysyn mukaan monia muita toimijoita. Arvostan todella niitä henkilöitä, jotka osaavat sanoa ei. Selkeä "ei" on paljon parempi kuin epävarmaksi jäävä vastaus. Joskus käy jopa niin, että joku vastaa kyllä, mutta ei hoidakaan omaa osaansa. "Ei", on hyvä vastaus eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi. Tosin, jos ajattelen itseäni tuon puhelun aikana, niin omien rajojen vetäminen ei todellakaan ollut siinäkään helppoa. Olin joutunut jo ensimmäisellä lisälahjoituksesta kieltäytymisellä olemaan itseni kanssa päättäväinen, toinen vastaus vaati minulta taas hieman enemmän. Omien rajojen vetäminen ei ole aina helppoa, saati miellyttävää.

On myös tilanteita, joissa "ei" ei tunnu menevän perille, ainakaan hyvällä tavalla. Olin kerran tilanteessa, jossa sanoin yhdestä asiasta pitkän ajan kuluessa monta kertaa "ei". Kun minulla lopulta meni hermo ja vastaukseni oli edelleen "ei", mutta ärhäkkäämmin sanottuna, minua moitittiin siitä, että olisin saanut sanoa sen kauniimmin. Syy oli siis minun, eikä hänen, joka ei ottanut noin kymmentä "ei":täni vastaan. Samoin minua on haukuttu, kun vastaukseni on ollut "ei". "Ei" voikin saada aikaan monenlaisia reaktioita. Se on kuitenkin osa omaa rajaamista, mihin meillä kaikilla on oikeus - ja velvollisuus. Kukaan ei voi toisen tilanteesta täysin tietää ja jos joku kieltäytyy, hänellä on siihen varmasti omat perusteensa, mitkä eivät välttämättä muille pätkääkään kuulu.

Sain jokin aika sitten palautetta kollegaltani, että minulla on hyvä kohtaamisen taito. Toivon, että se toteutuu myös niissä hetkissä, kun joku sanoo minulle "ei".

Kiire!

Kiireellinen, kiireinen, kiire... Kun sanaa oikein makustelee, niin se oikein kirskahtaa kireänä suussani ja mielessäni. Kaikilla on varmasti joskus kiire, mutta jos siitä tulee pysyvä olotila, kannattaa sille tehdä jotain.

Havahduin ensimmäistä kertaa kiireeseen ollessani opiskeluihin kuuluvassa harjoittelussa päiväkodissa. Ryhmä oli kaikkein pienimpien eikä nuorin lapsista osannut vielä kävelläkään. Kaikkein pienimpien lasten ryhmässä on kaikkein eniten perushoivaa ja siksi siellä voisi kuvitella olevan myös kiirettä. Tässä ryhmässä oli kuitenkin erikseen päätetty, että kiirettä ei ole ja se oli ratkaistu muun muassa hyvällä ja selkeällä työnjaolla. Opiskelijaelämäni koostui opinnoista, töistä ja osakuntaelämästä ja kiirettä piisasi. Onneksi harjoitteluni osoitti minulle, että kiireeseen, tai ainakin sen tuntuun, voi vaikuttaa.

Mielestäni jossain vaiheessa oli vallalla ajatus, että ihminen on sitä tärkeämpi, mitä kiireisempi hän on. Ajattelin todennäköisesti itsekin niin, tosin muistan haaveilleeni siitä, että kun joskus voin vaikuttaa enemmän omiin aikatauluihini, suunnittelen ne silloin niin ettei minun tarvitse siirtyä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Lienen nyt siinä iässä / vaiheessa kuin tuolloin haaveilin. Tapaamisten aikatauluihin en voi määräänsä enempää vaikuttaa, mutta kiireellä ei, onneksi, ole merkittävää roolia elämässäni. Ja kiirettä en pidä mitenkään ihmistä jalostavana, melkeinpä päinvastoin.

Yksi työtehtävistäni on paikallislehti Aamupostin lukeminen. En lue sitä läheskään päivittäin, sillä en ehdi. Se ei tarkoita, että minulla olisi jatkuva kiire, vaan sitä, että lehden lukeminen ei ole tärkeysjärjestyksessäni kovinkaan korkealla. Joka tapauksessa luin eilen jälleen kasan Aamuposteja. Eräässä artikkelissa haastateltiin Hyvinkään kaupunginjohtajaa Jyrki Mattilaa ja hän kertoi huomanneensa, että kiireellä on täällä Etelä-Suomessa suurempi rooli kuin muualla Suomessa. Hän kertoi myös, että hänen kokemuksensa mukaan muualla tehdään työtä leppoisammin - ja saadaan enemmän aikaan. Olen itsekin törmännyt usein siihen, kuinka ihmiset, jotka puhuvat usein kiireestään, käyttävät siitä puhumiseen huomattavan paljon aikaa. Jos kiireettään päivittelisi vähemmän, voisiko saada aikaan enemmän, jolloin kiirettä olisi vähemmän?

Kiire on eri asia kuin kiireen tuntu tai kokemus. Kiireen kokemus voi olla niin stressaavaa ja itseään niin vahvasti ylläpitävää, että kiirettä tuntuu olevan, vaikka kiirettä ei olisikaan. Kiireen kokemus ja kiire myös ruokkivat toisiaan. Minun mielestäni, ja kuten päiväkotiharjoittelunikin osoitti, kiireen kokemuksen voi kuitenkin ottaa haltuunsa. Se vaatii kuitenkin paljon työtä, ihan ensimmäisenä kiireen (kokemuksen) huomaamista. Kun kiireen tai minkä tahansa ongelman huomaa, pitää ihmisen mielestäni tehdä työtä joko ongelman korjaamiseksi tai sen hyväksymiseksi, jolloin työtä pitää tehdä oman asenteen muuttamiseksi. Kun tämän työn tekee, tulee samalla ratkaisseeksi ongelman ainakin omalta osaltaan, jolloin ongelma voi jopa poistua.

Työssä kiireen tunnun haltuunottaminen voi tarkoittaa esimerkiksi työtehtävien priorisointia, kaikkea ei ehdi eikä välttämättä tarvitsekaan ehtiä tekemään. Kiireessä näköala helposti kapenee ja kaikki voi tuntua yhtä tärkeältä. Päätä käyttää esimerkiksi päivittäin / viikoittain / kuukausittain hetki työsi suunnitteluun ja työtehtävien asettamiseen tärkeysjärjestykseen, hyvällä omallatunnolla ja ilman kiirettä. Aluksi työn suunnittelun ja etenkin suunnitelmassa mahdollisimman hyvän pysymisen päätös vaatii todennäköisesti paljon tietoista työtä ja / tai jopa huonoa omaatuntoa, mutta vähitellen siitä tulee tapa. Vähitellen voit saada kiireen tuntusi hallintaan ja kun se onnistuu, pystyt paremmin arvioimaan, mitkä tehtävät pitää tehdä nyt, mitkä jonkin ajan päästä ja mitkä joskus, jos ehtii.

Vapaa-ajalla taas kiire voi johtua joko omista tai perheen valinnoista. Henkilökohtaisia ja perheen valintojakin kannattaa arvioida ajoittain ja miettiä, tuottavatko ne enemmän kiirettä vai hyvinvointia. Jos kiire ajaa hyvinvoinnin ohi, kannattaa menojaan karsia. Mahdollinen muutos arkeen voi hyvinkin herättää aluksi vastarintaa, mutta lapsen näkökulmasta perheen yhteinen aika voittanee kiireen mennen tullen.

Hallitseeko kiire sinua vai sinä kiirettä? Sinä päätät.

Seurakuntayhteistyö ja uusi vasu

Jaoin viime viikonloppuna Facebook-profiilissani Ylen artikkelin uudesta varhaiskasvatussuunnitelmasta (vasu) ja sen uskonnollisesta sitouttamattomuudesta. Artikkelissa kävi hyvin ilmi, että tästä huolimatta seurakunnat ovat edelleen varhaiskasvatuksen tärkeitä, vasussa erikseen mainittuja kumppaneita.

Kotikaupungissani Hyvinkäällä on aiemmin ollut sovittuna käytäntö, että seurakunnan varhaiskasvattajat (ent. lastenohjaajat) käyvät sovitusti päiväkodeissa pitämässä muutaman seurakuntahetken toimintakausittain. Näissä seurakuntahetkissä on ollut kristillistä sisältöä ja vanhemmilta on erikseen kysytty lupa, saavatko lapset osallistua niihin. Mikäli vanhemmat eivät ole lupaa antaneet, on ollut päiväkodin asia miettiä erikseen näille lapsille sisällöltään vastaavaa toimintaa seurakuntahetken ajaksi. Ymmärtääkseni ja oman kokemukseni mukaan suurin osa vanhemmista on antanut luvan lapsilleen osallistua seurakuntahetkiin. Nyt uuden vasun myötä tällaisia seurakuntahetkiä ei enää tietenkään pidetä, mutta yhteistyö seurakunnan kanssa jatkuu, eikö?

No, kuulemani mukaan ei jatku. Hyvinkään kaupunki tulkitsee vasua äärimmäisen tiukasti ja yhteistyö seurakunnan kanssa on ainakin minimoitu ja / tai jopa lopetettu. Lisäksi monesta suunnasta on kantautunut tietoa, että yhteistyön päättymisen syy olisi lähinnä Hyvinkään Seurakunnassa, vaikka asia ei ainakaan näin mustavalkoisesti ole. Ja yhteistyötä pitäisi olla edelleen, jopa tiivistä sellaista, uuden vasunkin mukaan.

Muistan, kun Hyvinkäällä ryhdyttiin keskustelemaan seurakunnan ja varhaiskasvatuksen uskontokasvatusmentoroinnista (sana on omani, sisältö lähentynee kuitenkin totuutta) ja kuinka tyytyväisenä se otettiin vastaan. Varhaiskasvatuksessa tulee vastaan monia lasten syvällisiä ja hengellisiäkin pohdintoja, joihin vastaaminen voi joskus olla hankalaa. Mentoroinnista haluttiin työkaluja esimerkiksi tällaisiin hetkiin. Lapset ovat luonnostaan melko syvällisiä, etenkin jos heidän antaa olla, meidän aikuisten pitäisi vain osata vastata heidän aloitteisiinsa. Lapsella on oikeus syvällisiin pohdintoihin aikuisen tuella, oikeus pyhään. Esimerkiksi tässä seurakunta olisi mielestäni erinomaisena varhaiskasvatuksen tukena edelleen.

Jos ajatellaan kristinuskon, tai ymmärtääkseni minkä tahansa uskonnon, perimmäisiä arvoja, ne ovat hyvin yleisinhimillisiä. Itsensä ja muiden hyväksyminen ja kunnioittaminen, pyrkimys inhimilliseen kehittymiseen sekä muiden auttaminen ovat kaikki asioita, jotka kuuluvat kyllä syvästi kristillisyyteen, mutta jotka kuuluvat myös "hyvään" elämään taustasta riippumatta. Seurakunnan varhaiskasvattajilla on ymmärtääkseni koulutuksen ja kokemuksen tuomat hyvät työkalut käsitellä näitä asioita ilman kristillistä näkökulmaa. Ja koska olemme voineet luottaa seurakunnan varhaiskasvattajiin yhteistyökumppaneina aiemmin, voinemme luottaa heihin edelleen.


Kaikessa monitoimijaisessa yhteistyössä jokainen meistä yhteistyökumppaneista tuo mukanaan oman osaamisensa. Yhteistyö toimii, jos luotettaviksi osoittautuneisiin kumppaneihin luotetaan edelleen, vaikka yhteistyön rooli muuttuisikin. Toivon, että niin täällä meillä kuin muuallakin.

PS. Seurakunnan roolia uudessa vasussa pohditaan myös Vasu kirkossa -blogissa.

Hyvinvoinnin peruspilarit

NEro-hankkeen ja Tilli Toukka -toiminnan taustalta löytyy vahva teoriatausta ja myös viisiperuspilaria: arki ja rutiinit, kosketus, tunteet, positiivinen palaute ja toivo. Päätimme peruspilarit jo ennen NEro-hankkeen alkua ja ne ovat saaneet nykymuotonsa hankkeen edetessä.

Peruspilarit näkyvät kaikissa Tilli Toukka -tapaamisissa, niiden avulla tuetaan vanhemmuutta ja ne käsitellään monipuolisesti Tilli Toukka -koulutuksissa. Tapaamisissa peruspilarit näkyvät konkreettisesti: jokainen tapaaminen etenee samalla rutiinilla, jokaiselle lapselle tarjotaan aina hellää kosketusta, tunteita käsitellään mm. sääkartan avulla, lapsi saa henkilökohtaista, positiivista huomiota eli positiivista palautetta siitä, että on olemassa ja toivoa edustaa esim. ryhmän lopulla tarjottava pieni herkku. Vanhemmille kerrotaan peruspilareiden merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle eli esimerkiksi arjen rutiinien ja sääntöjen tuomasta turvallisuuden tunteesta, hellän kosketuksen parantavasta voimasta, tunteiden ilmaisemisen merkityksestä, itsetunnon kehittymisestä positiivisen palautteen kautta ja toivon olevan lapsen näkökulmasta mm. ajankulun ymmärtämistä. Koulutuksissa peruspilareita käsitellään niin lasten kuin vanhempienkin näkökulmasta ja siellä pohditaan myös sitä, mihin kaikkeen peruspilareista on.

Mitä enemmän peruspilareita on käsitelty, sitä paremmilta ne minusta vaikuttavat. Joku on sanonut niiden olevan hyvinvoinnin peruspilareita ja joku runollisesti niiden olevan rakkauden peruspilareita. Etenkin tuo hyvinvoinnin peruspilarit kolahti minuun henkilökohtaisesti, kun mietin vaikka sitä hetkeä, kun lapseni oli vauva. Pyrin silloin luomaan mahdollisimman ajoissa rutiineja, jossa ruokailut, päiväunet ja ulkoilut seurasivat toisiaan. Kun unet jäivät joko olemattomiksi tai ainakin vähäisiksi, en olisi yksinkertaisesti pystynyt päättämään joka hetki, mitä seuraavaksi tehdään. Kosketus oli tärkeää sekä minulle että lapselle, ihan jo imetyksen ja lapsen kehityksenkin kannalta. Tunteet… Huh, niitähän riitti. Otin joskus mallia Lost-sarjan lääkäristä, joka pelon iskiessä antoi pelon ottaa vallan n. viideksi sekunniksi, jonka jälkeen hän oli taas toimintakykyinen. Minä tein niin väsymyksen tuntemuksen kanssa. Kun annoin tunteelle / tuntemukselle hetkeksi vallan, pääsin sen jälkeen taas eteenpäin. Positiivista palautetta tarvitsee jokainen ihminen, aina. Mitä voipuneempi hän on, sitä enemmän hän sitä todennäköisesti tarvitsee. Toivoa oli muun muassa se ajatus, että niin vähän kuin nukuinkin vauvan ollessa pieni, on se kuitenkin ohimenevä vaihe. Toivoa toi myös perhevalmennusystäväni, josta sain (ja saan edelleen ♡) tärkeää vertaistukea.

Peruspilarit putkahtivat mieleeni taas tänään. Olen viime aikoina nukkunut huonosti ja juuri tällä hetkellä voisi olla hyvä hetki taas ottaa tukea peruspilareista. Voisin miettiä jonkin itselleni sopivan iltarutiinin, jotta en vain menisi notkumaan television ääreen. Voisin pyytää halauksia perheeltäni ja jos se ei ole mielestäni riittävää, voisin mennä vaikka hierontaan. Voisin antaa tunteilleni sen verran tilaa, kuin ne tarvitsevat ja ansaitsevat, ei enempää eikä vähempää. Voisin antaa itselleni positiivista palautetta siitä, että vaikka olenkin tällä hetkellä ihan väsynyt, toimin silti ainakin riittävän hyvin, aina ei tarvitse painaa sata lasissa. Voisin muistaa toivoa, että vaikka tilanne onkin nyt tämä, se tuskin kestää loputtomiin. Näin voisin tehdä ja monia näistä jo toteutankin. Loput vaativat minulta jonkin verran työtä, mutta uskon sen kannattavan. Nyt, kun tiedän sekä ongelman että ratkaisun, on loppu jokseenkin minun toteutettavissani.